Vierailijat

lauantai 12. huhtikuuta 2014

Retki Cotopaxille, maailman korkein aktiivinen tulivuori 2005

COTOPAX Maailman korkein aktiivinen tulivuori 2005


Koska täällä Salinaksessa (Ecuador) alkoi taas niin sanottu ”Aguaje” aika, päätimme lähteä retkelle koko porukalla. Tämä Aquaje tarkoittaa 2 kertaa kuussa tapahtuvaa voimakkaampaa vuorovettä, mikä saa aikaan 3-4 päivän aikana voimakkaampia pyörteitä sekä nostattaa väliillä arvaamattoman voimakkaita aaltoja. Näin ollen silloin merellä on aina hankalampaa tehdä töitä, joten olimme sopineet että näinä aikoina emme mene merelle vaan pidämme pitemmän vapaan. Nyt suunnittelimme matkaavamme Cotopaxille, joka on maailman korkeimmalle aktiiviselle tulivuorelle. Tuleva vaimoni Giselle, Kalle ja minä päätimme lentää heti torstaina Quitoon, jossa vietimme ensimmäisen yön. Quito on noin 3000m korkeudella sijaitseva Ecuadorin pääkaupunki. Tuossa korkeudessa huomaa että pelkkä hengittäminen ei ole enää ihan sama asia kuin merenpinnan tasalla. Voi tuntea näitä korkean paikan oireita ja hengästymistä ihan pienistäkin asioista, kuten kengän nauhojen sitomisesta. Noihin korkean paikan oireisiin kuuluu lisäksi pientä päänsärkyä, pientä pahoin vointia, ruokahaluttomuutta, väsymystä, veren vuotoa nenästä ja yöllä unettomuutta. Mutta niihin tottuu parissa päivässä. 

Koska Tommi tyttöystävänsä kanssa päätti viime hetkellä tulla vasta seuraavana päivänä, päätimme perjantaina lähteä yhden päivän retkelle mikrosademetsä Mindoon (Mindo Ecuador). Mindo sijaitsee Quitosta parin tunnin automatkan päässä, puoliksi vuoristossa. Paikka oli vuorten rinteissä olevassa laaksossa, jossa ilman kosteusprosentti oli ihan omaa luokkaansa. Siellä matkustimme sellaisella köysiradalla, jonka nähdessään suomalaiset työturvallisuus tarkastajat olisivat saaneet jonkun sortin kohtauksen. Toisaalta siitä oli hyvät näköalat ihan joka suuntaan! Siinä ilman halki lentäessämme tarkkailimme jalkojen välistä vilisevää viidakkoa jonka poikki meni jokikin.

Köysiradan koneenkäyttäjä, Fordi autosta otettu moottori ja vaihdelaatikko muutettu köysiradan moottorikisi, ihan toimiva peli


Sen jälkeen kävelimme sen köysiradan alapuolella pujottelevaa polkua pitkin kohti muutamaa pientä putousta. Vaikka matkaa niille ei ollut kuin muutama hassu kilometri, meni aikaa tuota kapeaa polkua pitkin taivaltamiseen pari tuntia. Tuolta polulta ei voinut nähdä köysirataa, mutta ääni kuului selkeästi. Eli oli se viidakko aika tiheätä. Polku oli siten kapea, ettei siinä voinut kävellä rinnakkain. Ja jos joku tuli vastaan oli toisen pysähdyttävä sekä siirtyä niin sivuun kuin voi. Lisäksi polku kulki jonkun sortin vuoren rinnettä niin että toisella kädellä pystyi välillä ottamaan tukea rinteestä ja siitä metrin päästä oltiin jo viisikymmentä metriä alempana tai enemmän. Ja eihän siinä ollut mitään aitaankaan edessä. Tuumailimme Kallen kanssa että tässä olisi hyvä paikka tehdä vauhdittoman pituushypyn ennätyksiä. Normaalin kahden metrin sijasta saisi helposti viidenkymmenen metrin loikkia. Se tosin edellyttäisi että mittaus myös alaspäin hyväksytään. Mindon retki oli elämyksellinen, sanoi Kalle.


Kapea polku vuoren rinteellä. Valitettavasti kuva ei kerro koko totuutta




Lauantaina lähdimme sitten Cotopaxille.  Cotopax on maailman korkein aktiivinen tulivuori. Edellisen kerran se on purkautunut 1975 luvulla ja sitä ennen 1877 luvulla. Sen oletetaan purkautuvan 2040 luvulla seuraavan kerran, sanoi opas. Edellinen voimakas purkaus tapahtui 1877 luvulla. Ja muita purkauksia lähiaikoina on ollut 1904 ja 1942 sota-aikana.
Aamulla aikaisin auto odotti taas meitä sovitusti kuljettajan ja oppaan kanssa hotellimme ulkopuolella. Kirjauduimme ulos hotellista, tarkoitus ei ollut palata sinne enään.

Saavuimme luonnonpuiston alueelle, mutta jostain syystä meitä ei päästetty läpi. Meille selvitettiin, että paikka jonne maksoimme retken. Ei ollut maksanut viranomaisille retkien järjestämiseen tarvittavaa vuosimaksulisenssiä, joten meillä ei ollut pääsyä vuorelle.  Ja täällä kaikki pitää maksaa etukäteen, niin ollen saimme huomata että taas suomipoikaa oli ”kusautettu”. Onneksi oppaamme oli jonkin verran kunniallinen ja olihan hän hankalassa välikädessä, lisäksi istuimme hänen autossaan. Hän sanoi tietävänsä jonkun toisen reitin alueelle ja lupasi yrittää sitä kautta. Eli ajoimme reilut kaksi tuntia jostain aidanraosta ilmestyneestä kinttupolkua pitkin Cotopaxin juurelle. Tämä kuitenkin kannatti, sillä hetken kuluttua olimme vuoren sillä rinteellä josta on helpompi nousta kävelemällä aina viiteen kilometriin. Jätimme auton noin vähän yli neljän kilometrin korkeuteen ja loppumatka olisi tehtävä jalan.
Oikealla kyltti jossa varoitetaan lumivyöryistä

Lisää kuvateksti

Kun nousimme autosta, tuntui oudolta katsella alaspäin siellä leijuvia pilviä, sekä pilvien raoista oli mahdollista nähdä villihevoslauma laiduntamassa. Kalle huomautti, että kyllä nyt huomaa olevansa normaalia korkeammalla, kun pelkkä kengän nauhojen sitominen panee haukkomaan henkeä. Aloimme taivaltaa ylöspäin. Nousu oli todella jyrkkä. Matka meni suunnilleen niin että kymmenen metriä tauko ja puuskutusta, kun hengitys oli taas tasaantunut seuraavat kymmenen askelta tai metriä. Näin matkaa jatkettiin seuraava tunti. Jonka jälkeen saavuimme 4.850 metrin korkeudella olevaan levähdys paikkaan. Sinne oli myös rakennettu joku talo, josta saattoi ostaa teetä tai kahvia. Sai siellä myös yöpyä, jos tilaa riitti.
Paluumatka


Villihevoslaumaa


Tässä vaiheessa oppaamme halusi tarjota meille teetä kyseisessä Cotopaxin Guesthousessa. Hänellä oli varmaan mielessä pitää sukellustermein pienet ”dekot” eli dekompressio pysähdys ennen pintaan nousua. Tällä reissulla opin että dekotkin voi tehdä jo menomatkalla. Sitten otimme eväät esiin joka koostui muunmuassa ¾ litran Kapteeni Morgania, muuta ei meidän eväisiin oikeastaan kuulunutkaan. Kaadoimme jokaiseen tee kuppiin ”pienet” ja pullo takaisin kassiin piiloon ettei muut tule pummaamaan. Olisittepa nähneet oppaamme ilmeen kun se maistoi teetä. Se ponkaisi heti seisomaan ja lähti tiukkailme kasvoillaan valittamaan teenmyyjille, että mitäs paskaa tämä on. Onnistuimme pysäyttämään hänet ja selitettiin mitä tuli tehtyä. Noh, sitten kun oli kunnolla levätty ja vedetty tätä dopingia, niin matka jatkui. Emme päässeet kuin muutaman sata metriä ylemmäs kun alkoi aika armoton lumipyry ja näkyväisyys meni suunnilleen nollaan. Opas kävi tarkastamassa vähän väliä kielen väriä, josko se olisi muuttunut siniseksi. Sellaista tuuria hänellä ei kuitenkaan ollut. Jos kieli muuttuu siniseksi, on se merkki siitä että ruumis ei saa tarpeeksi happea ja normaalin sukeltajataudin sijasta täällä saakin vuoristotaudin. Silloin pitäisi kait välittömästi palata takaisin alas.
Tommilla oli täällä vuoren rinteellä suuria vaikeuksia saada sytkärinsä toimimaan, piti saada tupakki syttymään, itse asiassa ei se syttynyt. Eipä ne tavalliset kaasusytkärit oikein tuntunut vuoristossa toimivan. Nyt kun vastoinkäymisiä alkoi tulla näinkin paljon, päätimme kääntyä takaisin. Sitä ennen täytin kuitenkin taskuni Cotopaxista rinteellä löytämistäni vulkaanisilla kivillä, ajattelin että ovat hyviä saunakiviä, tai jotain. Oppaan mukaan oltiin päästy jonnekin arviolta 5200m korkeuteen, eli ei paljon mitään. Paluumatkalla aloitimme tosissaan sen Morgan pullon tyhjentämisen. Tommikin onnistui pummaamaan joltain vastaantulijalta tulta tupakkiinsa. Opittiin siis uusia selviytymistaitoja, kaasusytkärit toimii huonosti vuoristossa, mutta tulitikut huonosti ainoastaan kastuessa. Autoonkaan ei tarvinnut täyden pullon kanssa palata, joten sen suhteen selviytyminen jatkuu ainakin huomiselle. Ilmeisesti vuoristoilman vaikutuksesta meillä oli todella hauskaa. Ensimmäinen täydennys Whiskypullo löydettiin vasta toisesta vastaan tulleesta talosta. Edelleen oltiin vähän alle 4km korkeudessa. Oppaamme alkoi pitää meistä siinä määrin, että he tarjoutuivat ajamaan meidät suoraan takaisin Salinakseen 100 dollarin bensa korvauksella. Hetken mietittiin asiaa ja laskesteltiin pelkästään lentoliput Quitosta Guayaquiliin olisi pelkästään 50Usd per nuppi + muut matkaan tarvittavat majoitukset ja taxit. Nopean laskutoimituksen jälkeen päädyimme tarjoamaan heille vähän enemmän. Auto oli mukava ja tilava, sekä kuskit tiesivät parhaat ruokapaikat ja baarit. Kotiimme Salinakseen oli sieltä vuoren juurelta noin 600km matka, pääosin aika mutkasta ja kuoppaista tietä. Oppaalla oli toki kuski mukana, me muut pidettiin tunnelmaa yllä, johon kuului myös oppaan haastattelu ja kokemuksien vaihtaminen. Hänellä oli paljon mielenkiintoisia tarinoita turisteista.
Jokaisella noilla vuorella on kuollut useita kiipeilijöitä, ja noille alaleireille on kannettu kasoittain hautakiviä nimineen ja päivineen, viimeinen Cotopaxin hautakivi oli varustettu kukkasilla ja insinööri oli menehtynyt viime joulukuussa, siis 2 kk aikaisemmin. Iso osa näistä ruumiista makaa edelleen vuorilla, sen takia tänne vuorten juurelle kannetaan noita hautakiviä.
Näitä hautakiviä oli noilla vuorten juurilla kymmeniä ehä satoja


Sieltä löytyi kyllä muiden pohjoismaalaisten nimiä, mutta yhtään suomalaista nimeä emme löytäneet.  



Perillä kotona Salinaksessa oltiin joskus 3-4 aikaan Sunnuntai yöllä. 


Vasemmalla reipas oppaamme ja oikealla kuski, takana paku jolla oltiin retkellä.